katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi. jotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.
Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa päiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?
Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.
Huomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.
Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra työtä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.
»Porollani noudan sun», oli luvannut lähtiessään
Lumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.
Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.
Taideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.
Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.
Toinen laulaa: »Iloitse! On tehty työsi suuri.
Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.
Nouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!»
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:
»On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.
Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta, lepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.