Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi.»
Niin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.
Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.
Luvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.
Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä
Elämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.
Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen, kuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:
»Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.
Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.
Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.
Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.
Siksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.
Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.
Eivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät.»
Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.
Taideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.
Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!
Vetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa,—