Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa, mutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.
Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.
Sillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut.
Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.
Oli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.
Yhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi, suu oli sula hunaja ja katse kipenöitsi.
Monet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.
Mutta kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.
Kohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta löytty herraa, mi kehunut ei Anjan suosiosta.
Minkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.
Kautta kaikkien hollitupien oli hän puheenparsi.
Mik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?
Alla tuskan armottoman Anjan sydän halkee.
Kaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.
Ei hän vielä hullu ole, mut hulluksi tulemassa.
Tulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.
Ulkona lumiset koivut yksin katseli valomerta.