RAIMUND: … olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa … ja osaksi itsessänikin … jotakin omituista … jotakin salaperäistä ja selittämätöntä…
RAIMUND: … ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa.
TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.
RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset…
TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.
RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se on sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)
TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.
RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.
TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.
RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä.