TUOMAS: Syvemmällä?
RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.
TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?—Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka voi joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut.
RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.
TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko niin, ritari Raimund?—Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan.
RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?
RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan … siellä täällä … leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne … jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa.
RAIMUND: Dominus episcopus: mitä se olisi?