TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!—Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan.
RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: No niin?
RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran … pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme … kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat … silloin kuulin uneni lävitse sanat: piispa Tuomaan ilma.
TUOMAS: Ah!—(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä.
RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.
TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla…
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)
RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni.