TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä… (Hillitsee itsensä.) Minä olen … hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. Kaikkivalta hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.)
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?
KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.
TUOMAS: Kiitos.—(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari… Mutta kun tulee minun ijälleni … minä olen _niin yksin.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.
TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: täytyy olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan … joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!…
KAIKKIVALTA: Niin, isä.
TUOMAS: … Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi…
KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.