TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy kaikki meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme … joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme … vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme.
KAIKKIVALTA: … Ja myöntää, että me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä! (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)
TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani.
TUOMAS: Sinulla?
KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani.
TUOMAS: Siinäpä se: sinä olet lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.—
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?
KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.
TUOMAS: Saatan nimittäin … pian tulla … tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.