TUOMAS: En.—(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan tahtoisi olla sitä toivomatta.
KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava.
TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä…
KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.
TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla… Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan.
TUOMAS (kolkosti) En tiedä… Sieltä olen minä kotoisin.
KAIKKIVALTA: Mistä?
TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut alhaalta…
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.