TUOMAS: Mutta onko sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?
KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.
TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi?
KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.
TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)—… Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?
KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!
TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?
KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte!