KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.
TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?
KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.)
TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka tulevat!
KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?
TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!—Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.
TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.—(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi…
KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.
TUOMAS (häntä kuulematta): … Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan…