KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani.
TUOMAS: … Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa… (Vaikenee vavahtaen.)
KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?
TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?
KAIKKIVALTA: Minä?—Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.
TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.
KAIKKIVALTA: Kuinka?
TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.—Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, ketä hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat.
KAIKKIVALTA: Ketä siis?
TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.—Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, oikea isäsi. (Pitkä vaitiolo.)