KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.
TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!
KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.
TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?
KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.—Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?
TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?
KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa.
TUOMAS: Kuinka? Miksi et?—(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.
KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni…
TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.