KAIKKIVALTA: … Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä…
TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha… Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta… Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti…
TUOMAS: Vaikene!—Mitä voit sinä opettaa sitten?
KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata… Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha… Minä voin opettaa, että rakkaus on suurin kaikista…
TUOMAS: Rakkaus?
KAIKKIVALTA: …—Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.
TUOMAS: Mitä outoja opetuksia nuo ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on Franciskus
Assisi…—(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)
TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!—
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.