KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani… Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa…
TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?
KAIKKIVALTA: … Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan… Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin… Sillä minä näen jälleen hyvän Jumalan hymyn luonnossa ja ihmissydämissä…
TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.
KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni rakasti maata ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!
TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. Kaikkivalta herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. Tuomas synkkänä kuin ukkospilvi.— Raimund tulee kiireesti perältä.),
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS (tuimasti): Mikä on?
RAIMUND: … Minä olen kuullut … minä olen saanut juuri tiedon siitä … minä en mitenkään voi sallia sitä…
TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?