MAUNU TAVAST: Etkö?—Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa… Ei, sisar, minä en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.
MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?
ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut minut Suomen rantoja lähestymään.
MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta omalta maaltasi?
ANNA: En.
MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.
ANNA: Turhaan?
MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?—Tietysti ei se ollut turha.
ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?