ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle mahdottomaksi. (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?
ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?
MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?
ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä hänet.
MAUNU TAVAST: Kenet?
ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.
MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt, että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen Parisissa.—Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.
ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.
MAUNU TAVAST: Kuinka?