ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.
MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?
ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan taivaalla himmentävä.
MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä olet puhutellut häntä?
ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on syytä ylpeillä pojastasi.
MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?
ANNA: Hän on häikäisevä—Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin nyykähdyksessä!
MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.
ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki keveämmin hänen seurassaan.
MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan henkäyksen suuresta maailmasta.