ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa!—Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.
MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon suurten kykyjensä kuorman alla!
ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.—Minä seisoin syrjässä ja ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.
MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan. Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!
ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille molemmille ikuiseksi autuudeksi.—Niin, ajattelin minä syrjässä seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan kartanolle astuessaan..
MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.
ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait Jumalalta?
MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla … Olavi.
ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle. Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä, oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava maailman mahtavimmat.
MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on hän perinyt minulta myös synnin.