ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi ymmärtää.
MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän molempien.
ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien arkipäivien lomassa.
MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.
ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.
MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä, minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun synti myllersi hänen sydämessään.—(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan tuon toisen, Anna Lepaa.
ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast?—(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)
»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan. Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään. Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän poissa oli?—»
MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard … ennen syntiinlankeemusta.—
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)
»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen keisarinnansa.»—