ANNA: Minusta?—Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen kelvollinen.
MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.
ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.— Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä.
MAUNU TAVAST: Kuinka niin?
ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään.
MAUNU TAVAST: Hän?—Hän jää tänne.
ANNA: Turkuun?
MAUNU TAVAST: Minun luokseni.—Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.
ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun viittaustasi?
MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon palvelukseen.