ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta tuskin Suomen kirkon.
MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.—Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?—
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin…
ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?
MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?— (Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi kasvattanut.
ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast? Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat pyhän ja ankaran työsi alttarille?
MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan. (Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt allani kaiken maailman ihanuuden.
ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?
MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian. (Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.—Mutta Olavin? Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.
ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.—(Vaitiolo.) Ja hänen sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?
MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.