ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.
MAUNU TAVAST: Tuskin.—Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa päivänpaisteisuutta.
ANNA: Luuletko—että se tulisi—häneen kovasti koskemaan?
MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä, että hän onkin vain avioton lapsi…
ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja siunaus Turun hiippakunnan.
MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.—Minä tunnen Olavin rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni Niilon pojasta.
ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.
MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon palveluksessa.—Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää mitään. Sitten, kenties sitten … ennen kuolemaani.
ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?
MAUNU TAVAST: Anna!