ANNA: Niin, minä ajattelin … jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa…
MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso, päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä.
ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon kajastamista.
(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat Karpalainen, ja Rankonen asettuen kumpaankin pihtipieleen.)
KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.
(Olavi tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä, maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä ja energiaa todistaen.)
OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)
MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!—Sinä olet siis jälleen kotona.
OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan. (Huomaa Annan.)—Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia…?
MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista…