OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.—(Vakavasti.) Myöskin tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske ihmishengen vapaudesta.
MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?
OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi kansan kielellä kirkoissa opetettava.
MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös äidinkielellä.
OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?—Setä! Setä! Tästä meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?—Niin, niin, pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.—Sinun aseesi taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.
OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?—Minä puolestani puhun tätä aivan vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.—Sinä sanot, että minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen harhaoppisten suuntien kukistamiseen.—Niin, minä tunnen todellakin itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.—Monin joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset. Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta hairahtumaan.—Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.—Ja mihin ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan… Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee häntä.)
KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.—Minä seison kyllä mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin dominus magister vain puhuu. —Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle. »Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet lähtisivät hänen päälaeltaan.»
OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.—Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?
RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.