OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?—Niin, niin, tunnustapas vaan, että sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.
RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra maisteri suvaitsee muistaakin.—Eei, eihän niitä näin kesäaikaan…
OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri opettajani metsästyksen jalossa taidossa.—Nyt olen minä siis jälleen kotona!… (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!— Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä uneksien. Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?—
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.
ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.—Sinä kuulit, mitä hän äsken sanoi…
MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.
ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä löytänyt sille alaa omasta sydämestään.
(Elina tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)
KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.
OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?—Ah, se on totta!—(Lähestyy neitoa.) Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä silloin minun polvellani.