ELINA: Minä muistan.
OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko? (Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa tarhastasi?
ELINA painaa päänsä alas ujostuen.
KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.
OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.—Hyi, Elina! Onko totta, mitä isäsi sanoo?—Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi tarjonnut ruusuja sinulle.
ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.
OLAVI: Niinkö?—(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo kesältä ja aamunauringolta.—Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä olet juuri taittanut sen?
ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.
OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien maljan Kuusistossa.—Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.
MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.