OLAVI: Elinajakseni?—Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!—Hän ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?
MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.
(Vaitiolo. Olavi on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä. Martti katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. Anna, joka sillä välin on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)
ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.
OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?—(Kiivaasti.) Siis te olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?
ANNA: Minä tiedän.
OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.—Mutta sehän on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!—Minä en tule toimeen näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko tämän maan rajojen sisällä.—Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit tieteelleni, tutkimuksilleni?—Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?— Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)
ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.
OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.—Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.—(Tuskin noiden enää kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa! Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin sanoen. Täällä sitä vastoin…
ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.