ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa … että teille olisi eineeksi tuores kalakeitto.
OLAVI: Tosiaankin!—Ne kunnon kuomat.
ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille… Mutta sitten heitä ei enää näkynyt missään… Ja minä ajattelin…
OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?— (Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!—He ovat lähteneet jo. Näetkö, heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole välittäneet eväästä… Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät jo vienojen vesien päällä.
ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin kättä toisilleen.
OLAVI: Niinkö?—Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.—(Kääntyy ja katsoo häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.
ELINA: Eihän… Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.
OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti… Syytätkö siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?
ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.
OLAVI: Onpas.—Sinä olet itkenyt, Elina?