ELINA: Minä en tiedä.
OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen on täällä…
ELINA (hymyillen): Rankonen.
OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.—Hän rakasti sinua jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain tuollainen pikkuinen sinipiika.—Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?
ELINA: Rankonen!—Kyllä hän pitää paljon minusta.
OLAVI: Ja sinä?
ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän tahtoisi… (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!
OLAVI: Todella?—Kenties on hän jo kosinut sinua?
ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule.
—(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.
OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö hän ole kelpo mies?'