ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.—Mutta hän ei ymmärrä minua ollenkaan.
OLAVI: Eikö?
ELINA: Ei.—(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.—Siksi minä olen päättänytkin mennä luostariin.
OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?
ELINA: Niin.—Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon.
Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.
OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?—Oletko tarkoin miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut päätöstäsi?
ELINA: En.—Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa minua.—Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.
OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?
ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi työntää minut Rankoselle.—(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!
OLAVI: Elina!—(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?— (Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa tämän kesän.