ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin pitkät.—Ja syksy tulee niin pian.—Jo tänään löysin minä keltaisen lehden tarhastani.
OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?
ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja toivotonta.
OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki
juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi.
—Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen.
(Vaitiolo.)
ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.
OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven suloisen maita…! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!… Minä en muistanut … eihän sinulla ole siipiä, Elina.—(Synkistyen.) Eikä kohta enää minullakaan.
ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä iloinen kuin ennen.—(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?
OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi… (Pyyhkäisten pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina. Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein hauskaa tänä kesänä.—Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.
ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.
OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään tapahtune.—Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?