OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!—Muut voivat erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi Tavast!…
MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.—Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen.
OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.—Nyt olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.
MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi: aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä piirittää.
OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.—Enkä minä enää koskaan voi ajatella häntä häpeästä punastumatta.
MAUNU TAVAST: Ketä?
OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen povessani.—(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?
MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa siveän autuuden unohtaneet.
OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!
MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.