OLAVI: Kuinka?—Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.—Mutta minua ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen kirkon palvelukseen astumaan.
MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?
OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.—Sano: onko elänyt koskaan niin suurta rikollista?
MAUNU TAVAST. Minä.—Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano: näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?
OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.—Mutta mitä tarkoitat…?
MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä kuolevaista…
OLAVI: Sinä, setä—?
MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle?
OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?—Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi vastaan ottamaan.
MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.—Hetki on tullut. Nyt on se tapahtuva.