OLAVI: Setä!—Sinä aiot…?
MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi, Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun, piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.
OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi—?
MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?—Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.—Olavi! Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi, että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?
OLAVI: Isäni!—(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?— Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen…
MAUNU TAVAST: Nunnan?
OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.
(Vaitiolo. Olavi kääntyy pois liikutettuna. Anna tulee
perältä; hänen takanaan Elina.)
ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.