MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?
ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa…
MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?
ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa, missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan. Minä suostun.
MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.—Ja sinä aiot luostariin, Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?
ELINA: On, isä.
MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?
ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.
MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas oleva.—(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.
ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.—Itse paavinpaita lie liian vähäinen hänelle.