ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista, Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii ihmis-onni ihanimmillaan.
OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.
ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?
OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa kaunistanut.
ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä.
Toisen voit sinä hänelle ojentaa.
OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä karkkoavat kaikki mustat ajatukset.
ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa keskenään.)
OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta,
Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?
ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.
OLAVI: Enkö?—(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?