LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)
TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen…
LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.
TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan…
LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.
TUURA: Siellä oli joku.—Sitten tuli niitä useampia.
LALLI (synkästi): Saattoi tulla.
(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)
TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.
LALLI: Enkö?—(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)