HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi?
SINIKKA: Me tahdomme.
KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!—(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule.
HENRIK PYHÄ: Kuinka?
KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä.
HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.
KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.—(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.—(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)
HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?
KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies…
HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni—