Rannall' lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen käkökullan kukkumista, joka tuolta rantakunnahalta helkytteli virttä viehkeintä, vihkivirttä kauniin pyhä-illan.
Virkkoi morsiolleen Ville silloin: —»Ootko tarinan sa kumman kuullut, että käkösestä syksymmällä tulee haukka, julma, pääskyn surma?»— —»Olen kuullut, mutta tuot' en usko», väitti Tilta, »onhan mahdotonta, että käestä, mi kevään kaiken kukkuu hellästi ja herttaisesti, tulla voisi ahnas, julma haukka».—
Vasta syksyllä kun sorja Ville häänsä vietti sekä toisen naisen torppaan tuonne lahden taakse saattoi, silloin vasta Tilta tarun uskoi ynnä paljon, paljon muuta myöskin, jot' ei ennen ollut uskonunna.
KARKELOISTA PALATESSA.
Ne karkelot niin oli hauskat, soi soitto niin hurmaavaan, ett' aamuhun huilasi aika— mitä äiti nyt virkkaakaan!
Hän käskihän varhain tulla mun tanssin touhusta pois, mut »Tonavan aaltojen» vierren ken äitejä muistanut ois!
Oi ällös, äitini, suutu, saat ruususen rinnaltain. —Mut voi, hän kysyä voisi mä keltä, keitä sen sain!
PETETTY NEITO.
Mä kävelin metsätiellä ja kuuset ne kuiski vaan: Tuo kalpea tyttö saanut lie rukkaset sulholtaan.
Mä laulua aloin laulaa ja ylkääni ylistin, hänen lempeä, uskollisuutta ja kuntoa kiittelin.