Lie lauluni leino ollut ja ääneni soinnuton, kun säälin huokaus hiljaa soi helmasta hongikon.

KUN NEITONI LÄKSI.

En saanut, impeni armahain, mä muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan vain— vei senkin jo aallot multa.

AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

Päivä istuttu ol' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavan lehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi. Lakkas silloin myöskin lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vaan käsi kättä vasten— tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä aueraattehista. Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan lainekeiju.

KAIHOMIELLÄ.

Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!

Mutta mulle miehen mieltä aallot enää anna ei— on kuin joka lainehelta lauleleisi Lorelei.