Maahan ma kanervani kaunihit heitin— noinpa ma ilonikin multahan peitin.
SINIPIIKOJEN LAULU.
»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt— kaikki ne käskevi karkelohon.
Liehuos liina, huiskios huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.
Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? ei vaan kalvava tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.
Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, leikkinyt täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.
Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi— aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.
Tuostapa paljon impiä metsän ihmiset syyttävät— meidänkö syy? Suukkoihin miks' ei ihminen tyydy, ilman ei lempeä leikkiä voi?
Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa rantaman ulpuja tuudittain,
silloinpa meilläi pohjasta rinnan nousevi huokaus kaipauksen… Onneksi silloin tietänyt ei oo luoksemme hiipiä poikanen maan!»