ENSI LUMEN AIKOIHIN.
Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se kattoi maan, kuin neitosen, unta mi haaveissaan vain uinuvi kainoista toiveistaan.
Lumi puhdasna päilyi ja impyinen se latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen, kunis uus lumi peitti ne umpehen.
*
Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun keito mä nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.
Kesä-yöhyet vienot me lemmimme niin, mut syksyllä sitten me erkautiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät— kunis uutehen lempehen häipyivät.
MAAILMALLA.
VIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.
Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen eellä on vaan— sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui mun taivoni tummentain ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui— minä suojoa turhaan hain.