Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille urille hänen tehtävänsä.
Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.
—Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.
Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei toki päähän sattunut!
Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli tarkoittanut.
—Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se koko talon kohta.
Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.
Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.
—Nyt se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.
Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.