—Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin…
—Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö, hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!
Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta karkoitti sieltä.
Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten alas.
Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja suuttumuksesta.
—Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun sattui juuri silmiin paistamaan…
Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen telegrafistin pään ylitse.
—On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.
—Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.
Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä: