Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.
Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.
Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.
Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat, ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.
Sitten heidän tiensä aina erosivat.
Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä. Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle kaikkea todellisuutta todellisempi.
Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle henkilökohtaiselle itselleen.
Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.
YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.
He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui heidän onnettomuutensa.