—Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin kävisi liian väkivaltaiseksi.
Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.
Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.
Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.
Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.
—Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori, kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain makean maistaa.
—Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.
—Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?
Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos ja pyysi lisää.
—Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle täksi kertaa.