Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.
Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.
Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa näytettävä.
Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä kuoliaaksi.
Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.
Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.
Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia vastaan otettiin ja lähetettiin.
Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja lähtömerkit kuin paras konduktööri.
Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin asemapäällikön vieressä asemasillalla.
—Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä täyttämisestä.