—Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle…
—Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.
—Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?
—Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.
Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.
Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.
Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti paljon korkeammalla tasolla.
—Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole vielä lähestulkoonkaan oppineet.
—Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.
Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.