Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina mahtaa olla puhdas omatunto.
Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.
—Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet ihmiset … tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset… Mutta onko sinulla mitään omaatuntoa?
—On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.
—Mutta kun se on hyvä?
—Silloinhan siitä ei tiedä mitään.
Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin vain sielun tai ruumiin sairautta siis.
Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan. Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo sairaloista.
Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut varsin huonosti viime aikoina…
Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi minulta: